Kiitos että päästiin suomalaisista pois. Vaikka suomalaisen näyttelijän kautta tähän päädyinkin. Clooneyn leffat on tuttuja vähän kaikille joten vaihtoehtona italialaiset, no oishan niissä ollut Stehndahl Syndrome, ja ruåttalaisia paljonki mitä ei ole nähny mutta tähän päädyin Samuli (Samuel) Vauramon kautta joka oli nuori hurri Americanissa ja tässä takuulla yhtä iso rooli. Enkä ollut koskaan katsonut vaikka tässä onkin Ron Perlman.
Ja ne kysymykset, jotka pähkäilin ennen tämän katsomista:
1. Onko Josh Hartnetista näyttelijäksi tässäkään? (Ei ole ollut missään muussa)
2. Kuinka Mike (Faith No More) Patton suoriutuu ääni roolistansa, äänen käyttäjänähän mies on legenda musiikki puolella ja peleissä mm The Darknesissa Darknessin ääni joka on lähinnä murinaa.
Imdb
http://www.imdb.com/title/tt1181795/?ref_=fn_al_tt_1
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaOlipa leffa. 50 minsan kohdalla mietti että jokohan tää leffa jo kohta loppus, mutta ei lähellekään. Harmittavan pitkä elokuva ja omasta mielestä se olis kannattanut supistaa puoleentoista tuntiin.. Juoni ei jostain syystä vaan pitäny sisällään ja taistelukohtaukset mihin oli varmaan yritetty panostaa jäivät keskinkertaiseksi. Värimaailmalla yritettiin luoda tunnelmaa mutta ei omaa silmään miellyttänyt.
VastaaPoistaPistää kyllä miettimään että minkä ihmeen takia tunnetutkin näyttelijät suostuu tällaisiin keskinkertaisiin elokuviin mitkä floppaavat täysin? En ollut itse edes kuullut tästä elokuvasta. Saavat vissiin näistäkin leffoista paljo pätäkkää että kehtaavat sen takia suostua tai sitten idea on ollut parempi kuin toteutus.
Josh Hartnett ei yllättänyt. Aivan samanlainen kuin muissakin rooleissaan. Ilmeetön eikä pahemmin hymyile. Sieluton näyttelijä niin sanotusti. Pattonin tarinan kerronnasta plussaa. Äänenä erittäin hyvä.
Toivoin että olis ollut parempi. 1/5
Eilen tuli katsottua tämä ja tulin juuri katsomasta vähän erilaista länkkäriä, Django Unchained. Ne vähätkin pisteet mitä olisin voinut antaa Bunrakulle karisivat Djangon saappaista pudonneina pikkukivinä. Väistämättä tulee verrattua Bunrakua Djangoon ja muihinkin Tarantinon elokuviin. Jotain Tarantinomaista elokuvassa oli, mutta erittäin vähän.
VastaaPoistaTarantinon elokuvissa tarina ja juoni ovat aina suuressa osassa, toisin kuin Bunrakussa. Visuaalinen puoli oli kiitettävää ja mukavan omaperäistä, mutta se ei kauas kanna, jos tarina jää ontumaan. Aivan liian pitkä elokuva mitään sanomattoman tarinan takia. Myöskään juonenkäänteitä jäi kaipaimaan enemmän.
Näyttelijät jäivät mielestäni kaikki aikalailla Woody Harrelsonin jalkoihin. Josh Hartnett vakuutti vähemmän tässä elokuvassa, kuin missään aikaisemmin. Länkkärin pitäisi olla kovanaama ja siihen vauvanposki-Josh ei ollut sopiva valinta. Yllättävää sinäänsä, että vaikka elokuvassa on kovia näyttelijöitä, ei edes nimi ole tullut vastaan. Yllättävää oli myös se kuinka näyttelijätkään eivät säväyttäneet. Liekö se juonen tai ohjaajan syytä. Mike Pattonissa ei ollut kertojana mitään vikaa. Hän artikuloi ja eläytyi hyvin.
1/5 (puolikas visuaalisesta puolesta ja toinen Harrelsonista)
Tässä oli hyödynnetty teatteri-, sarjakuva- ja paperinukkemaailmojen näkökulmia ja sovellettu ne elokuvaksi. Annan pisteitä mm. juuri tästä mielikuvituksellisesta ja erilaisesta lähtökohdasta, joka toimi kunhan siihen pääsin sisälle. Väriyhdistelmät miellytti ja pidin suuresti henkilöhahmoihin heijastetuista valoitusten sävyistä, jotka vaihtelivat tilanteista riippuen.
VastaaPoistaSe visuaalisuudesta...Perinteinen juoni oli punottu uuteen maailmaan, joten sitä oli helppo seurata ja siten hahmoihin samaistuminen olisi voinut olla mahdollista...mikäli päähenkilönä olisi ollut joku miehekkäämpi kuin nuoripoju Hartnett (tosin Hartnett oli 32 vuotias elokuvaa tehdessään ja voin todeta, että olen nähnyt kovemman näköisiä poikia ylä-asteen pihoillakin). Tämän cowboyn tilalle olisi voitu valita kuka muu tahansa.
Woody pelasti paljon, hän osaa vetää roolinsa varmalla ja rennolla otteella. Lisäksi Yoshista ei ole pahaa sanottavaa, vaikkakin hänen unisex-olemuksensa vaivasi ajoittain.
Elokuva olisi viihdyttänyt selkeästi enemmän, mikäli taistelu- ja tappelukohtausten koreografit olisi toteutettu uskottavammin. Lisäksi keppiä kantava Numero 2. liikkui kömpelön oloisesti eikä sen vuoksi luonut minulle mielikuvaa vaarallisesta ammattitappajasta. Ainoa taistelukohtaus, joka jäi positiivisesti mieleeni oli Yoshin ja toisen samuraimiekkaisen kaverin kohtaaminen loppupuolella.
Ääniroolia toimittanut kaveri veti homman kotiin ja eläytyi mukavasti.
Mainittujen positiivisten seikkojen vuoksi annan leffalle puolet pisteistä, eli 2,5.
A) Hartnett ei osaa näytellä mutta on ollut ärsyttävämpikin.
VastaaPoistaB) Patton hallitsee äänensä puheessakin, ei pelkästään laulajana/huutajana.
Mutta vaikka Hartnett ei pysty kantamaan pääosa viittaa juuri mitenkään niin muu näyttelijä katras tekee parhaansa, tuntemattomampia naamoja/nimiä myöten.
Elokuvalla on liikaa kestoa yksinkertaiseen tarinaan nähtynä johon on sitten väkisin yritetty tunkea syvällisyyksiä jotka saa vaan koko homman tuntumaan pidemmältä eikä touhu tunnu oikein käynnistyvän missään vaiheessa vaan laahaa alusta loppuun.
Visuaalisuudesta on pakko antaa plussia sillä vaikka leffa onkin ottanut mallia The Shadowsta ja hiukan Dick Tracystä höystettynä Das Cabinet des Dr. Caligarilla ja kabuki-teatterilla niin ei ole tullut ihan vastaavanlaista nähtyä.
2/5